“Sieluton paska” syntyy ristiriidasta, jota tekoälyllä musiikkia tekevä ei pääse helposti pakoon. Jos kone osallistuu sävelen, soundin tai laulun rakentamiseen, katoaako teoksesta sielu? Entä katoaako tekijältä elämä, jos päivät kuluvat ruudun ääressä syöden, nukkuen ja tehden aina seuraavaa kappaletta?
Kappale ei tarjoa siistiä vastausta. Sen maailmassa kommenttikentät muuttuvat eläinlaumaksi: sudet ulvovat ja leijonat karjuvat, mutta meteli ei vielä kerro kuka on oikeassa. “Sieluton paska” toimii yhtä aikaa loukkauksena, itseironisena leimana ja kysymyksenä siitä, kuka oikeastaan määrittelee taiteen arvon.
Mustan huumorin alla on vakavampi ajatus. Kone voi tuottaa ääntä, mutta se ei valvo tekijän puolesta, kanna häpeää, ota vastaan haukkuja tai päätä miksi jokin teos pitäisi ylipäätään tehdä. Siksi kappale ei puolusta teknologiaa eikä tuomitse sitä. Se puolustaa oikeutta kysyä, kokeilla ja jatkaa.
Lopussa ei löydy karttaa. Ei varmaa apua, ei määränpäätä eikä suurta voittoa. On vain ihminen, joka sulkee yhden ikkunan, avaa toisen ja kävelee kohti tuntematonta. Aika näyttää, mitä siellä odottaa.